Suoraan sisältöön
Työterveyskirjasto

Kirjaston sisältö

 

Soteuudistus kalkkiviivoilla

Kolumni
15.5.2018
Professori Jussi Huttunen

Sosiaali- ja terveysmenot kasvavat vuodesta toiseen kaikissa maailman maissa. Syyt tunnetaan hyvin: väestön vanheneminen, kallistuva terveysteknologia ja kansalaisten odotukset. Jos mitään ei tehdä, joudutaan hallitsemattomaan tilanteeseen: rahat eivät enää riitä, ja edessä on kipeitä valintoja siitä, ketä hoidetaan ja miten hoidetaan.

Terveysmenot vaihtelevat maasta toiseen. Maailman kallein terveysjärjestelmä on Yhdysvalloilla. Ostovoimakorjattuina dollareina maan terveydenhuollon käyttömenot/asukas olivat vuonna 2016 noin 10 000 dollaria, kun Tanskan, Ruotsin ja Norjan menot olivat 5 200–6 600 dollaria ja Suomen vain noin 4 000 dollaria. Amerikkalaisen järjestelmän laatu on monilla mittareilla mitattuna Pohjoismaita selvästi huonompi.

Maailman mallimaita ovat Pohjoismaat, Australia, Hollanti ja Espanja. Suomen järjestelmä on sekä halpa että vaikuttava. Terveysmenot ovat OECD-maiden keskitasoa ja selvästi alemmat kuin muissa Pohjoismaissa. Äsken Lancet-lehdessä julkaistussa 196 maan vertailussa Suomen terveydenhuolto arvioitiin maailman neljänneksi parhaaksi yhdessä viiden muun maan kanssa.

Mikä tekee Suomen järjestelmän niin laadukkaaksi? Toiminnan painopistettä on siirretty voimakkaasti avohoitoon. Sairaansijoja oli vuonna 2016 enää noin 10/1 000 asukasta, mikä on puolet Saksan ja Itävallan luvuista. Aktiivilääkäreitä on melko vähän ja hoitajia lääkäreihin suhteutettuna runsaasti, Tanskan jälkeen eniten kaikista EU-maista.

Sairaaloiden tuottavuus on vähintään muiden Pohjoismaiden tasoa. Perusterveydenhuoltokin toimii kohtuullisesti: potilaita lähetetään tarpeettomasti erikoissairaanhoitoon vähemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa. Huonoimmin selviämme vertailussa, jossa mittarina on estettävissä oleva kuolleisuus. Jos onnistuisimme sairauksien ehkäisyssä yhtä hyvin kuin Ruotsi, olisimme yksi maailman terveimmistä kansoista.

Ongelmia kuitenkin on, ja ne eivät ole vähäisiä. Jonot lääkärin vastaanotolle ovat monissa terveyskeskuksissa aivan liian pitkiä, joskin tilanne on paranemassa. Terveyskeskusten, sairaaloiden ja sosiaalipalveluiden yhteistyö ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla ja potilaita pompotellaan luukulta toiselle. Tietojärjestelmät ovat hitaita. Palvelujen järjestämisestä vastaa 300 kuntaa, mikä vaikeuttaa sekä johtamista että kehittämistä.

Sote-palvelujen menot vaihtelevat kunnasta toiseen, ja erot voivat olla suuria jopa naapurikuntien välillä. Voimakas vaihtelu osoittaa toisaalta, että järjestelmää on mahdollista parantaa. Järjestämisvastuun siirtäminen maakunnille, digitalisaatio, toimivat tietojärjestelmät, alueelliset hoito-ohjelmat ja erikoissairaanhoidon työnjako tehostaisivat toimintaa. Hyvä ja halpa tapa säästää voimavaroja olisi terveyden edistäminen ja sairauksien ehkäisy.

Sote-järjestelmää on yritetty uudistaa kymmenen vuoden ajan, mutta yritys toisensa jälkeen on karahtanut kiville. Nyt ollaan jälleen kerran kalkkiviivoilla, ja tavoitteena on, että eduskunta tekisi lopulliset päätökset kesäkuussa tai viimeistään alkusyksystä. Tarkoitus on siirtää vastuu palvelujen järjestämisestä kunnilta kahdeksalletoista maakunnalle ja tehostaa eri keinoin järjestelmän toimintaa. Järjestämisvastuun siirtäminen maakunnille on sosiaali- ja terveydenhuollon kannalta oikea ratkaisu. Ongelmaton se ei kuitenkaan ole. Uusien maakuntien väestöpohjat vaihtelevat alle 100 000:sta (Kainuu, Keski-Pohjanmaa) Uudenmaan 1,6 miljoonaan. Suuret kaupungit ovat olleet huolestuneita uusien maakuntien ja kaupunkien välisestä työnjaosta, ja osa epäilee koko uudistusta.

Tuotantojärjestelmän (sosiaali- ja terveyskeskukset eli sote-keskukset, sairaalat ja muut yhteiset yksiköt) uudistamisen tavoitteena on vähentää kustannuksia, tehostaa erityisesti sote-keskusten toimintaa, vähentää potilaiden ja asiakkaiden siirtelyä luukulta toiselle ja parantaa potilaiden mahdollisuutta valita hoitopaikkansa.

Valinnanvapautta lisätään ottamalla yksityiset palvelutuottajat maakunnallisten sote-keskusten rinnalle tuottamaan peruspalveluita ("monituottajamalli"). Potilas voi valita joko maakunnan tai yksityisen sote-keskuksen ja halutessaan vaihtaa sitä puolen vuoden välein. Erikoislääkäripalveluja valinnanvapaus ei koske: ensin täytyy hakeutua sote-keskuksen yleislääkärille, joka harkintansa mukaan kirjoittaa lähetteen erikoislääkärin vastaanotolle.

Monituottajamalliin liittyy joukko ongelmia, joista osa on teknisiä ja osa periaatteellisia. Malli ei näytä vähentävän kustannuksia ja saattaa jopa lisätä niitä. Yksityisten ja maakunnallisten toimijoiden verkko pirstoo järjestelmää ja voi vaikeuttaa yhteistyötä. Yksityisille palvelutuottajille ei voida antaa tehtäviä, jotka edellyttävät julkisen vallan käyttöä. Sote-keskusten korvausjärjestelmä voi kannustaa yli- tai alihoitoon.

Sote-uudistus on välttämätön. Ilman sitä emme pysty tulevina vuosian takaamaan hyvää hoitoa kaikille suomalaisille. Uudistus täytyy toteuttaa niin, että nykyjärjestelmän vahvuuksia ei tuhota. Uudistukselle asetetut säästötavoitteet ovat epärealistisia. Kolmen miljardin euron säästöjen toteuttaminen vuositasolla vuoteen 2030 mennessä ei ole mahdollisia maassa, jonka järjestelmä on kansainvälisten arvioiden mukaan laadukas ja jonka sote-menot ovat jo nyt läntisen Euroopan pienimpiä.

Jussi Huttunen